Viime tammikuussa neuvottelut hallituksen muodostamisesta Ruotsissa päättyivät lopulta kuukausien epävarmuuden jälkeen viimeisistä vaaleista, jotka olivat johtaneet pirstoutuneeseen parlamenttiin. Tuloksena on ollut sosiaalidemokraattien ylläpito vallassa keskusta- ja liberaalien tuella, vaikka vastineeksi uudesta toimeenpanovallasta onkin pitänyt tehdä myönnytyksiä parlamentaarisille liittolaisilleen, kuten verojen alentaminen, asuntosektorin vapauttaminen ja asuntojen tekeminen työmarkkinat.
Vaikka tiedotusvälineet ovat esittäneet nämä lupaukset hinnaksi, jonka sosiaalidemokraatit maksavat vallasta pysymisestä, totuus on, että nämä ovat uudistuksia, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrin herättävät laajaa yksimielisyyttä talousanalyytikoiden keskuudessa ennen selvää voimakkaasti interventionistinen malli.
Tästä syystä ehkä nykyään enemmän kuin koskaan iranilaisen Nima Sanandajin tutkimus nimeltä Skandinaavinen poikkeuksellisuus (Skandinaavinen ei-poikkeuksellinen), jossa hän huomauttaa Pohjoismaissa 1960-luvulta lähtien sovelletun sosiaalidemokraattisen talouspolitiikan lukuisista heikkouksista.
Edistyminen vai pysähtyminen?
Yksi tärkeimmistä seikoista, jonka professori Sanandaji haluaa kumota, on yleinen usko siihen, että sosiaalidemokratian ansiosta Skandinavian mailla on korkeampi hyvinvointi kuin muilla eurooppalaisilla naapureillaan. Tiedot näyttävät periaatteessa vakuuttavilta, ja meidän on vaikea kumota tätä väitettä: IMF: n vuoden 2018 arvioiden mukaan Norja on maailman henkeä kohti laskettujen tulojen ranking-listalla 6. sijalla, jota seuraavat Islanti (13), Ruotsi (14), Tanska (18) ja Suomi (22).
Siksi puhumme talouksista, joissa kansalaisten elämä on kadehdittavaa elintasoa monille, jolla on myös erinomaiset tulokset inhimillisen kehityksen indeksissä (HDI): Norja (1), Islanti (6), Ruotsi (7), Tanska (11) ja Suomi (15) erottuvat maailmanluokan kärjessä. Muut merkittävät indikaattorit, kuten elinajanodote tai absoluuttisen köyhyyden indeksit, jättävät myös meille erittäin suotuisan kuvan näistä maista.
Kyseenalainen interventio
Vaikuttaa siis kiistattomalta, että nämä ovat voimakkaasti kehittyneitä talouksia, joissa kansalaiset nauttivat elämänlaadusta, jota he tuskin voisivat löytää muista maista. Toisaalta on kiistanalaista, että sosiaalidemokratia on yksin vastuussa saavutetuista tuloksista. Itse asiassa, kuten näemme myöhemmin, tämä ei vain olisi voinut myötävaikuttaa talouksien kehitykseen, vaan myös olla jarruna niille, vaikka tänään näkemämme kadehdittava tilanne olisi saavutettu.
Analysoimme tätä ehdotusta tietojen valossa ja lähtemällä yhdestä kaikkien sosiaalidemokraattisen talouspolitiikan tyypillisimmistä indikaattoreista: julkisten menojen suhde BKT: hen, jota tavallisesti käytetään mittaamaan valtion toimia taloudessa. Tässä mielessä yksinkertainen keskiarvo viiden Skandinavian talouden keskuudessa antaa meille tuloksen 49,48%, kun taas Euroopan unionin keskiarvo on 45,80% ja euroalueen keskiarvo 47,10%.
Ensimmäinen johtopäätös, jonka voimme saavuttaa, on se, että Skandinavian taloudet ovat ilmeisesti valinneet päättäväisemmin varallisuuden uudelleenjaon ja tämän ansiosta heillä on parempi elintaso.
Tämä johtopäätös voi kuitenkin olla harhaanjohtava: skandinaavisten joukossa Suomi näyttää olevan naapuri, joka on kaikista indikaattoreista eniten jäljessä, ja silti sillä on korkein julkisten menojen suhde BKT: hen. Sitä vastoin Islanti, ryhmän liberaalimpana jäsenenä, ylittää kaikki ikäisensä ikäisensä ja kilpailee Norjan kanssa melkein kaikkien indikaattorien kärjessä. Samalla tavalla voimme löytää vielä enemmän puuttuneita Euroopan talouksia, kuten Belgia ja Ranska, jotka ovat suhteellisen matalampia sijoituksia.
Tarina kahdesta kriisistä
Kuten on loogista, työpaikkojen luominen on yksi talouden näkökohdista, joka liittyy eniten markkinoiden dynaamisuuteen ja on siten yksi parhaista indikaattoreista intervention lisääntyvälle tehottomuudelle. Tämän osoittamiseksi Sanandaji vertaa Ruotsin työmarkkinoiden käyttäytymistä 1900-luvun suurten kriisien aikana: vuoden 1929 ja vuoden 1990 kriisejä.
Ensimmäisessä tapauksessa taantuma sai alkunsa vuoden 1929 taloudellisesta kaatumisesta ja sitä seuranneesta suuresta masennuksesta, joka pian ylitti Yhdysvaltojen rajat ja levisi ympäri maailmaa ja tuhosi Ruotsissa noin 170 000 työpaikkaa (kokonaiskäyttöaste oli noin 2,5). miljoonaa euroa).
Silti laaja markkinoiden vapaus mahdollisti pääsyn kriisistä innovaatioiden ja yksityisen yrittäjyyden kautta, mikä johti yritysten perustamiseen, joista myöhemmin tuli Ruotsin talouden pilareita (Volvo, Securitas, SAAB jne.). Tuloksena oli työttömyyden dramaattinen väheneminen jo vuonna 1932, jolloin suurin osa maailmasta oli vielä täysin taantumassa, ja kriisiä edeltäneiden työllisyystilojen elpyminen jo vuonna 1935.
Vuoden 1990 kriisi osoittaa päinvastaisen käyttäytymisen työmarkkinoilla. Tässä mielessä työpaikkojen alkuperäinen menetys ei ollut vain suurempi (työllisyys laski 12% vuoteen 1993 asti), mutta elpyminen oli paljon hitaampaa ja saavutti kriisiä edeltäneen tason vuonna 2008.
Kaikki tämä siitä huolimatta, että voimme nauttia paljon suotuisammasta kansainvälisestä tilanteesta, jossa muu maailma kasvaa ja murtaa vapaakaupan esteitä, on paljon suotuisampi skenaario kuin sodien välinen protektionismi, jonka ruotsalaisten viejien oli kohdattava vuosien varrella 30. Tässä tapauksessa talouden toimijoille merkittävästi korkeamman verorasituksen paino työpaikkojen luomisen jarruna on ilmeinen. Tosiasia, joka osoitetaan myös siksi, että pisin elpymisaika alkoi 90-luvun lopulla, juuri ensimmäisten vapauttamistoimien seurauksena.
Menetys poistumisetu
Siksi selitys Pohjoismaiden hyvinvoinnille on välttämättä löydettävä niiden perinteisten argumenttien ulkopuolella, jotka puolustavat julkisten menojen moninkertaistamisen oletettuja etuja.
Tässä mielessä sekä professori Sanandaji että Valkoisen talon talousneuvojien neuvoston äskettäin tekemä tutkimus (Sosialismin vaihtoehtoiset kustannukset, 2018) osoittavat kulttuuristen tekijöiden tärkeyden, kuten vahvan työetiikan olemassaolo, joka voi lisätä tuottavuutta Skandinavian maissa tehtyä työtuntia kohti.
Tämä kohta voi saada meidät ajattelemaan, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu kulttuuriseen tekijään ja että siksi näiden maiden kansalaiset voisivat toistaa menestystään muilla maailman alueilla, kunhan he säilyttävät perinteisen työetiikansa. Kuten näemme, tiedot näyttävät tukevan tätä hypoteesia: Yhdysvaltoihin muuttaneiden skandinaavisten jälkeläisten elämä ei ole vain korkeampi kuin heidän isäntämaansa keskiarvo, mutta ovat jopa ylittäneet sukulaistensa, jotka ovat pysyneet maassa. Yhdysvallat - alkuperämaat.
Tämän lausunnon avulla voimme päätellä, että ainakin osa Skandinavian menestyksestä johtuu syistä, jotka eivät liity sosiaalidemokraattiseen politiikkaan ja ovat suurelta osin sitä edeltäneet ja joita on ollut vuosisatojen ajan alueen historiassa.
Toinen kaavio näyttää myös tukevan tätä teoriaa: vuonna 1960 (kun sosiaalidemokraattinen käänne Pohjoismaiden talouspolitiikassa alkoi hitaasti), Ruotsilla oli suhteellinen vauraus, joka oli huomattavasti suurempi kuin sen eurooppalaisten naapureiden verrattuna nykyiseen. Toisin sanoen, Ruotsin talous oli jo 1900-luvun puolivälissä maailman rikkaimpien joukossa, ja julkinen menopolitiikka olisi onnistunut vain hidastamaan sen kasvua, mikä olisi mahdollistanut alkuperäisen "edun" vähentämisen eurooppalaisiin kilpailijoihin nähden. .
Lopuksi molemmissa tutkimuksissa mainitaan myös muut syyt, jotka selittävät pohjoismaisen vaurauden, kuten kotimarkkinoiden huono sääntely, verotulojen suhteellisen alhainen pääomatulot ja institutionaalisen korruption matala taso. Ne kaikki taas ovat tekijöitä, jotka olivat jo osa alueen taloutta ainakin 1800-luvun lopulta lähtien.
Selitys Skandinavian talouksien menestykselle saattoi siis löytyä historiallisista ja kulttuurisista tekijöistä pikemminkin kuin oikeastaan taloudellisista tekijöistä, ja vielä vähemmän valtion johtajuudesta, ainakin Sanandajin ja muiden analyytikkojen kriteerien mukaisesti. Nykyisen mallin puolustajat puolestaan antavat edelleen tunnustusta toistaiseksi saavutetuille julkisten menojen kerrannaisvaikutuksella ja varallisuuden uudelleenjaolla työhevosina. Keskustelu, jolla on paljon yhtäläisyyksiä Weberin ja Marxin kannattajien eräänä päivänä käymän keskustelun kanssa, mikä johtaa tarinaan, joka näyttää uhkaavan toistua.