 existen sistemas de pensiones “de capitalización”, basados en el ahorro individual. En estos casos el Estado recibe las aportaciones periódicas de cada trabajador y las invierte en activos libres de riesgo. Llegada la edad de jubilación, el contribuyente comenzará a recibir el capital que ha aportado más los intereses generados a lo largo de su vida laboral. De esta manera se garantiza un sistema equitativo (ya que las prestaciones recibidas se corresponden directamente con lo cotizado) y sostenible a largo plazo, ya que <strong>las pensiones actuales no repercuten de ninguna manera sobre la población activa,</strong> cargando ésta solamente con los costes indirectos (sanidad, atención a la dependencia, etc.) del mantenimiento de la población retirada.</p>
<p>El sistema español actual, en cambio, puede clasificarse entre los que comúnmente se designan como “de reparto”. Esto significa que las aportaciones de los trabajadores activos (aunque computarán en el cálculo de las pensiones que a cada contribuyente corresponderán en el futuro) no son destinadas a los propios trabajadores sino al pago de pensiones de los ya retirados. De esta manera <strong>es la población activa quien asume todos los costes derivados del mantenimiento de la población jubilada,</strong> y la estabilidad del sistema depende exclusivamente de la cantidad de trabajadores en activo en relación a los retirados. Para prevenir un eventual impago de las pensiones en el futuro, en el año 2000 se constituyó en España el Fondo de Reserva, que acumulaba y reinvertía periódicamente los superávits anuales de la Seguridad Social. Sin embargo, ante la irrupción de la crisis las autoridades españolas han decidido disponer del Fondo para asegurar el pago de las pensiones, lo cual explica el descenso cada vez más pronunciado de sus activos. Pero el deterioro de las cuentas de la Seguridad Social, que han pasado del superávit al déficit, se debe a causas aún más complejas.</p>
<p><img src=)
Ensinnäkin ei ole epäilystäkään siitä, että työttömyyden kasvulla (joka nousi 7,95 prosentista vuonna 2007 nykyiseen 20 prosenttiin) kriisin suorana seurauksena on ollut kaksinkertainen vaikutus: toisaalta tuhoamalla työpaikkoja, työllisyyttä Työttömien määrän kasvu on merkinnyt työttömyysetuuksien kysynnän kasvua. Toisin sanoen, Työllisyyden lasku on merkinnyt sosiaaliturvalle heidän tulojensa vähenemistä ja kulujen kasvua. Näin järjestelmän jatkuva ylijäämä on vuodesta 2010 lähtien muuttunut vakavaksi krooniseksi alijäämäksi. Kestävyyden suhteen työllisten määrä on laskenut Espanjassa 17,8 miljoonaan vuoden 2016 toisella neljänneksellä (20: een vuonna 2007), kun taas eläkkeensaajat ovat kasvaneet miljoonalla (7,5: stä 8: een 5: een samana ajanjaksona). Tämä tarkoittaa sitä, että maassa on mennyt 2,7 avustajaa 2,1 jokaiselle eläkeläiselle.
Työllisyyden yhteenlaskettu taso (samoin kuin veronmaksajien ja eläkkeensaajien välinen suhde) ei kuitenkaan yksin voi selittää sosiaaliturvan alijäämätilannetta. Jos näin olisi, viimeisten kolmen vuoden työpaikkojen luominen nettona olisi todennäköisesti korjannut ongelman (ainakin osittain), mutta juuri tällä kaudella vararahasto on vähentynyt eniten. Syy ei ole kukaan muu reaalipalkkojen vähentäminen (yksityisen sektorin lasku 2,7%) johtuu vuorostaan suuremman työvoiman joustavuudesta, määräaikaisten ja osa-aikaisten sopimusten lisääntymisestä ja siitä, että korkeimman lisäarvon tuottavat alat (kuten tekniikka) ovat edelleen suhteellisen heikkoja Espanjan talous kokonaisuutena, jättäen suurimman osan työpaikkojen luomisesta aloille (kuten matkailu), joilla on matala pätevyys ja matalat palkat. Näin talouden kehitys viime vuosina on johtanut sisäiseen devalvoitumiseen, joka on lopulta vähentänyt maksutuloja, koska ne liittyvät suoraan palkoihin.
Toisaalta, jos työpaikkojen tuhoaminen ja sisäinen devalvoituminen ovat epävakauttaneet järjestelmää lyhyellä aikavälillä, on olemassa paljon suurempi riskitekijä pitkällä aikavälillä, ja se on itse Espanjan väestön kehitys. Viime vuosikymmeninä Espanjassa käytiin perusteellinen väestörakenteen muutos, joka on muuttanut pääosin nuoren maan ikääntyväksi, jossa kuolemat ovat jo alkaneet ylittää syntymiä. Tässä mielessä, jos vuonna 1963 (vuosi, jona nykyinen eläkejärjestelmä suunniteltiin) alle 19-vuotiaita oli yli 35 prosenttia väestöstä, nykyään he eivät saavuta 19: tä prosenttia. Päinvastoin, yli 65-vuotiaat ovat nousseet 3,8 prosentista 14 prosenttiin samalla ajanjaksolla. Kyse ei ole vain elinajanodotteen kasvusta, vaan syntyvyyden lasku, joka ei edes takaa sukupolvenvaihtoa. Jos tähän lisätään muita tekijöitä, kuten nuorten maastamuutto (pahenemisena, että maasta lähtevät ovat yleensä myös pätevimpiä työntekijöitä), tulos on pitkällä aikavälillä kestämätön järjestelmä, jonka heikkenemistä on nopeutettu talouskriisi.
Vararahaston hoito on myös herättänyt epäilyksiä, koska suurin osa varoista (97% vuonna 2012) sijoitetaan Espanjan julkiseen velkaan. Tämä ei tarkoita vain suurempaa hajauttamisen puutteesta johtuvaa riskiä, mutta myös merkittäviä vaihtoehtoiskustannuksia ympäristössä, jossa korkotaso on korkea ja joukkolainojen hinnat nousevat, mistä on osoituksena se, että Espanja laskee jo liikkeeseen velkapapereita, joiden kannattavuus on negatiivinen. Yhteenvetona voidaan todeta, että rahaston käyttö valtion alijäämän rahoittamiseen on estänyt näiden varojen sijoittamisen muihin kannattavampiin varoihin ja siten rajoittanut järjestelmän tuloja.
Niin kriittisessä tilanteessa kuin nykyinenkin taloustieteilijät ovat ottaneet erilaisia kantoja. Kriittisimmät katsovat, että eläkejärjestelmä on sinänsä epävakaa, koska sen pitkäaikainen kestävyys ei perustu etuihin, jotka se voi saada omilla varoillaan, vaan uusien maksajien maksulla: rakenteella, joka säästää eroja , näyttää vaarallisesti kuin pyramidihuijaukset, jossa osakkeenomistajien edut eivät johdu tuotetusta kannattavuudesta vaan uusien sijoittajien merkinnöistä. Ongelmana on, että nämä järjestelmät yleensä romahtavat, kun kiinnostuneita sijoittajia ei enää löydy, ja siksi on mahdotonta antaa takaisin osakkeenomistajille. Tämän näkökulman mukaan sosiaaliturva olisi samassa tilanteessa (kun otetaan huomioon, että uusien osallistujien maksut pienenevät), ja ainoa mahdollinen ratkaisu olisi korvata lopullinen nykyinen "pay-as-you-go-go-go-go-järjestelmä" toisella pääomitusjärjestelmällä.
Vaihtoehtoinen lähestymistapa olisi säilyttää nykyinen järjestelmä, vaikka uudistetaan joitain sen olennaisia näkökohtia. Ehdotukset vaihtelevat uusien verojen luomisesta sosiaaliturvamaksujen korottamiseen käyttämällä erilaisia kaavoja kulujen jakamiseksi hallituksen ja sosiaaliturvan kesken. Saatavilla on myös sekamaksupalkkiomalleja ja pääomamalleja (kuten Saksassa ja Alankomaissa), jotka voisivat taata turvallisen siirtymisen kohti kestävämpää järjestelmää.
Lopuksi näyttää siltä, että syntymien määrä vähenee asteittain vaatia suurempaa syntyvyyttä. Joissakin Euroopan maissa on laadittu pitkän aikavälin suunnitelmia, jotka sisältävät äitiysetuja, perheen sovittelupolitiikkaa ja kannustimia suurille perheille. Espanjassa asia näyttää kuitenkin olevan kaukana taloudellisesta keskustelusta, ja perhepolitiikkaan osoitettujen resurssien osuus on vain 1,3% suhteessa BKT: hen (Euroopan keskiarvo on 2,2%), kun taas uudessa puitesuhteessa (46,48%: n nuorisotyöttömyys) , pidempi väliaikainen työ ja alemmat palkat) on jarrutus uusien perheiden luomiselle.
Joka tapauksessa nykyisen järjestelmän puutteista riippumatta on selvää, että aktiivinen väestö, joka harjoittaa vähäistä lisäarvoa, ei pysty takaamaan työvoiman ulkopuolella olevan väestön riittävän korkeaa elintasoa pitkällä aikavälillä, ja vielä vähemmän, jos numeerinen suhde toisen ja toisen välillä vähenee edelleen. Kreikan esimerkki osoittaa, että yksi euroalueen taantuneimmista talouksista ei kyennyt maksamaan eläkkeitä, joiden osuus oli jopa 96 prosenttia työpalkasta (esimerkiksi saksalaiset eläkeläiset eivät saavuta 70 prosenttia). Syynä on se, että yksinkertaisesti työvoima ei tuottanut tarvittavaa ylijäämää näiden etujen rahoittamiseksi. Kreikan tapaus voisi toimia varoituksena Espanjalle etsimään ratkaisua eläkkeiden ongelmaan lisäämällä tuottavuutta ja lisäarvoa, mikä sallii samalla työllisyyden ja palkkojen kasvun. Nykyään suurin osa espanjalaisista poliittisista edustajista etsii uusia jakelumalleja ja ehdottaa verorasituksen lisäämistä edelleen yksityiselle sektorille, johon sisäinen devalvaatio on jo vaikuttanut voimakkaasti. Mutta valitettavasti, kun talous ei kykene tuottamaan vaurautta, sen jakamisella ei ole merkitystä.