22. heinäkuuta Eurooppa-neuvosto pääsi historialliseen sopimukseen käynnistää elvytyssuunnitelma unionin talouksille, jonka arvo on 750 000 miljoonaa euroa. Tavoitteena on helpottaa talouden elpymistä ja rahoittaa julkisten terveydenhuoltomenojen kasvua.
Vaikka yleinen mielipide on saanut uutiset hyvin vastaan, saavutetulla sopimuksella on myös kiistanalaisia näkökohtia, jotka lupaavat jatkossakin kiihdyttää voimakkaita kiistoja.
Periaatteessa varat käytetään hankkeisiin, jotka liittyvät hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen ja talouden digitalisointiin sekä terveydenhuollon kustannusten rahoittamiseen. Tällä tavoin on tarkoitus edistää kestävää talouden elpymistä ja välttää julkisen talouden romahdus eniten kärsineissä maissa. Suunnitelman toteuttamista koskevista konkreettisista olosuhteista Euroopan unionissa vallitsevien mielipiteiden monimuotoisuus on kuitenkin pakottanut sopimuksen, joka ei täysin tyydytä kaikkien tavoitteita, ja vasta pitkien neuvottelujen jälkeen Brysselissä.
Cicadat ja muurahaiset
Ensinnäkin on pidettävä mielessä, että keskustelu Euroopan elvytysrahastoista ei käynyt läpi niiden olemassaolon, mikä oli jo päätetty kuukausia sitten. Päinvastoin, keskusteluissa käytiin näiden varojen määrästä, ehdollisuudesta ja siitä, mikä osuus niistä olisi myönnettävä takaisin maksamattomina avustuksina tai pitkäaikaisina lainoina. Siksi kyse ei ole eurooppalaisesta solidaarisuudesta, vaan budjettikurista ja taloudellisesta vakaudesta.
Tässä keskustelussa löydämme kaksi hyvin erilaista maaryhmää: toisaalta niin sanotut "säästävät" (Hollanti, Itävalta, Ruotsi, Suomi ja Tanska), toisin sanoen ne, jotka ovat eniten huolissaan budjetin tasapainosta Euroopan unioni ja siksi eniten huolestunut - haluttomia ehdottomaan apuun. On huomattava, että nämä maat olisivat koonsa ja tulotasonsa vuoksi nettomaksuja uusille eurooppalaisille rahastoille, toisin sanoen ne antaisivat enemmän kuin ne voisivat saada vastineeksi.
Toisaalta kriisistä kärsivät eniten taloudet, Espanja ja Italia (vähemmässä määrin myös Kreikka, Portugali ja Ranska). Sekä hyvin riippuvaisia matkailusta ja vieraanvaraisuudesta että aikaisempien julkisen velan ja kroonisten alijäämien ongelmien vetämisessä he pyysivät muilta Euroopan unionilta enemmän ponnisteluja taloutensa pelastamiseksi. Näille kahdelle maalle hyötyisi eniten tuen jakaminen, joka voi olla noin 140 000 ja 209 000 miljoonaa euroa.
Säästävät maat, Euroopan "muurahaiset"
Nykyisellä vauhdilla Espanja tarvitsee 39 vuotta, jotta se pääsee velasta vakaalle tasolle, Kreikka 258 ja Italia 628
"Säästävien" maiden näkökulmasta nykytilanne muistuttaa suuresti heinäsirkan ja muurahaisen tarua. Ensimmäinen luokka vastaa luonnollisesti alijäämämaita, jotka eivät pysty mukauttamaan alijäämää ja julkista velkaa vuodesta 2014, jolloin taloudellinen tilanne oli suotuisampi. Muurahaiset olisivat maat, jotka käyttivät hyväkseen vuosien talouskasvua tasapainottaakseen julkista kirjanpitoa jopa parempien julkisten palvelujen luopumisen kustannuksella, mutta tämän ansiosta ne ovat nyt paljon vahvemmissa asemissa.
Avain dilemmaan on finanssipolitiikka, jonka nämä maaryhmät ovat päättäneet olla. Eli kyky lainata, jos tulevaisuudessa voi tapahtua uusi kriisi (kuten se on lopulta tapahtunut). Jos toisaalta "muurahaismaat" olisivat säästäneet tarpeeksi voidakseen palata takaisin velkoihin vaarantamatta vakavaraisuuttaan, "heinäsirkka" -maat olisivat hyödyntäneet vuosien taloudellista nousukautta rentoutuakseen vakauttamispolkuaan.
Espanja voisi olla esimerkki tästä: vuodesta 2015 lähtien se on kasvattanut julkisia menojaan vuosittain, eikä sillä ole ollut ylijäämää huolimatta kadehdittavasta kasvusta (joskus yli 3%). Vuonna 2019 se jopa kasvatti alijäämäänsä edelliseen vuoteen verrattuna ensimmäistä kertaa vuodesta 2012.
Yläkaavio voi auttaa meitä visualisoimaan tämän päättelyn. Kuten näemme, on selvää, että budjetin kestävyyden kannalta Euroopan unioni voidaan jakaa kolmeen suureen ryhmään: maihin, joiden velka ei ole ylittänyt 60 prosenttia suhteessa BKT: hen (suositeltu taso), maihin, jotka ovat jo onnistuneet vähentämään sen alle tämä summa ja ne, joiden on vielä tehtävä niin. Itävallaa lukuun ottamatta voimme löytää säästömaat kahteen ensimmäiseen luokkaan, mikä on selkeä osoitus niiden budjettikurista ja sitoutumisesta julkisen talouden pitkän aikavälin vakauteen. Niistä erottuu Hollanti, joka on onnistunut ylittämään 60 prosentin esteen vain kahdessa vuodessa ja viiden viidessä on vähentänyt velkaansa 19 prosenttia suhteessa BKT: hen.
Päinvastaisessa ääripäässä on Espanja, joka on vähentänyt velkaansa hieman yli prosentilla suhteessa BKT: hen vuodessa ja palaa vakaan tason saavuttamiseen vähintään 39 vuotta. Luvut ovat vieläkin huolestuttavampia, jos otamme huomioon maat, jotka ovat saaneet ulkopuolista rahoitusapua tai neuvottelevat siitä, kuten Portugali (23 vuotta), Kreikka (258) ja Italia (628). Ranskan tapausta on suoraan mahdotonta arvioida, koska se on ainoa EU-maa, joka on lisännyt suhteellista velkaa vuosina 2014--2019.
On tärkeää muistaa, että koronaviruskriisistä johtuva velan kasvu ei sisälly näihin arvioihin, joten meidän on odotettava vielä suurempia lukuja. Joka tapauksessa tietojen perusteella saattaa tuntua selvältä, että maat, jotka nyt hakevat eurooppalaista apua, tosiasiallisesti maksavat hinnan siitä, etteivät ole hyödyntäneet vuosien talouskasvua tasapainottaakseen tilinsä. Nämä olisivat siis maita, joilla on valtavat mahdollisuudet lainata kriisin vuosina, mutta osoittavat suurta vastustusta velkaantumiselle kasvun aikana.
"Cicadojen" kehotus solidaarisuuteen
Näiden maiden näkemys on kuitenkin täysin erilainen, koska niiden mielestä EU: n varat ovat tärkeä pilari taloudellisessa lähentymisessä, johon Euroopan unionin oma poliittinen projekti perustuu. Italian ja Espanjan hallitusten mukaan todellinen vaara Euroopalle on antaa sen kahden suurimman talouden (kolmas ja neljäs) konkurssiin ja lopulta syventää kriisiä muualla mantereella.
Toisaalta Euroopan varoista eniten hyötyvien maiden puolustama kanta ylittää selvästi erityisen rahoitusmekanismin. Tässä mielessä diskurssin tavoitteena on vakiinnuttaa varallisuuden uudelleenjakojärjestelmät, jotka ovat samanlaisia kuin kansallisella tasolla jo olemassa, mutta laajennetaan Euroopan tasolle. Toisin sanoen, jos jokaisessa maassa rikkaat kansalaiset maksavat enemmän veroja tulojen ja palvelujen siirtämiseksi köyhille, on oltava loogista, että maat, joiden tulot asukasta kohti ovat suurimmat, siirtävät osan varallisuudestaan myös köyhemmille.
Neuvottelut ja moraalinen vaara
Säästävät maat eivät voineet hyväksyä kiristämistä, mutta eivät myöskään voineet päästää kahta Euroopan unionin suurinta taloutta konkurssiin.
Tämä ei ole suinkaan yksinkertainen kysymys, mutta peliteoria ja neuvottelutekniikoiden analyysi voivat valaista asiaa. Ensinnäkin on selvää, että "säästäväiset" maat kokevat selkeän moraalisen vaaran ehdotonta tukea myönnettäessä. Italia ja Espanja voisivat turvautua asemaansa samalla tavalla kuin suurpankkien kanssa vuoden 2008 kriisissä liian iso epäonnistuakseen (liian iso putoamaan). Toisin sanoen se, että niiden epäonnistuminen antaisi, aiheuttaisi vieläkin suuremman taantuman koko Euroopassa. Tällä tavalla Hollanti, Itävalta, Tanska, Ruotsi tai Suomi aikovat lopulta antaa periksi yksinkertaisesti siksi, että heillä ei ole varaa siihen, ettei sopimusta ole.
Moraaliseen vaaraan liittyvä ongelma on, että tämän tyyppinen käyttöoikeus tosiasiallisesti olisi palkkio verotuksellisesta vastuuttomuudesta ja voisi siten luoda kannustimia näiden tilanteiden toistamiseen tulevaisuudessa. Edunsaajamaat vahvistettaisiin kurinalaisuudestaan ja kannustaisivat muita tekemään samoin, kun taas pelastavat maat voisivat havaita, että heidän uhrinsa ovat olleet turhia siitä lähtien, kun ne ovat päätyneet eteläeurooppalaisten taskuun. Toisin sanoen, kiristys muuttuisi pian pysyväksi noidankehäksi.
Jos tosiasia, että ne ovat liian suuria kaatumiseen, olisi voinut olla argumentti Italian ja Espanjan hyväksi, on myös tasapaino tasapainottanut tekijä: aika. Muistakaamme, että nämä maat tarvitsevat ensinnäkin varoja, joten neuvottelujen mahdollinen viivästyminen olisi vaikuttanut niihin myös eniten. Siltä osin kuin heiltä puuttuu vaihtoehtoisia rahoituslähteitä (Euroopan keskuspankin on ostettava suurin osa julkisesta velastaan, jotta ne maksavat kestäviä korkoja), heillä ei myöskään ole varaa olla tekemättä sopimusta.
Brysselissä saavutettu yksimielisyys vastaa siis yhteistyöpeliskenaarioon, toisin sanoen tilanteeseen, jossa kaikki pelaajat maksimoivat tietyn tuloksen tekemällä yhteistyötä muiden kanssa. Tällä tavoin kukin maa olisi voinut hyötyä enemmän allekirjoittamalla sopimuksen, jossa sen on täytynyt tehdä myönnytyksiä, kuin olematta sopimatta mistään lainkaan.
Tämä selittää tosiasian, että "säästävät" maat luopuivat joistakin alkuperäisistä vaatimuksistaan, kuten veto-oikeudesta edunsaajamaiden menosuunnitelmiin, ja että nämä puolestaan myönsivät suoran tuen osuuden pienenemisen ja hyväksyivät tuen ehdollisuuden varat julkisen talouden vakauttamissuunnitelmien esittelyyn.
Loppujen lopuksi 750 000 myönnetään suorina siirroina (390 000) ja pitkäaikaisina lainoina (360 000), ja ne jaetaan maiden kesken esimerkiksi väestön, BKT: n ja työttömyysasteen perusteella. Näiden varojen saaminen edellyttää kuitenkin talousarvion mukauttamista koskevia sitoumuksia, jotka muiden EU-valtioiden on hyväksyttävä, ja Euroopan komission suositukset ovat pakollisia. Tällä sopimuksella Eurooppa päättää lyödä vetoa voimakkaasta elvytyssuunnitelmasta päästäkseen kriisistä sinetöimällä sopimus, jonka tarkoituksena on voittaa syvä sisäinen erimielisyys.