Tämä vain 33 894 km2: n pieni maa onnistuu ylittämään viennin muihin, joilla on miljoonia viljeltäviä hehtaareja, kuten Venäjälle, Intiaan tai Brasiliaan. Mikä on tämän menestyksen salaisuus?
Alankomaiden ulkoministeri Bert Koenders aloitti 12. heinäkuuta vierailunsa Argentiinaan lujittamaan suhteita uuteen hallitukseen, jota Mauricio Macri johtaa. Kuten ministeri itse totesi, maa tarjoaa suuria mahdollisuuksia hollantilaisille yrityksille, erityisesti maatalousalalla.
Argentiina puolestaan pyrkii houkuttelemaan uusia kansainvälisiä sijoittajia vuosien eristyneisyyden jälkeen ja pitää maatalous- ja karjankasvatusalansa nykyaikaistamista yhtenä talouspolitiikan muutoksen akselina vuoden 2015 vaalien jälkeen. Toisaalta vaalit Alankomaiden kumppanina se ei ole sattumaa: viime vuonna Alankomaista tuli maailman toiseksi suurin maataloustuotteiden viejä.
Maatalousministeriön julkaisemien tietojen mukaan vienti Alankomaiden maatalous- ja karja-alalta oli 80 700 miljoonaa euroa, kun taas tuonti oli vain 52 400, jolloin kaupan ylijäämä oli 28 300 miljoonaa. Puolestaan maatalouteen ja karjaan liittyvien tuotteiden osuus viennistä oli 18,8%. Suurin osa myynnistä oli vihanneksia, lihaa, kukkia ja eläviä kasveja (jolloin Alankomaiden osuus maailmanmarkkinoista oli yli kaksi kolmasosaa) ja maitotuotteita, vaikka myös ensisijaiseen alaan liittyvä teollisuusvienti erottuu (maailmanlaajuisesti) naudanmaidon uuttamiseen tarkoitetut robotit). Absoluuttisina lukuina Alankomaiden maataloustuotteiden vienti kasvaa samanaikaisesti tuotannon jatkuvan kasvun kanssa viime vuosikymmeninä, mutta se on ristiriidassa peltoalan asteittaisen vähentämisen kanssa (-4% vuosina 1996–2010) asuin- ja metsätalousmaan hyväksi.
Siksi kohtaamme pienen maan (josta suuri osa on peräisin merestä ja vain 27%: lla on maatalouden käyttö, mikä on 134. sija maailman 196 maan joukossa) ja toisaalta viemme enemmän kuin muut. on miljoonia viljeltäviä hehtaareja, kuten Venäjä, Intia tai Brasilia. Mikä on tämän menestyksen salaisuus?
Ensimmäinen avain on ymmärtää, että Alankomaat on toisella sijalla maailmassa viennin arvon (ei määrän) suhteen, mikä kertoo meille, että Hollantilaiset tuotteet ovat suhteellisen kalliimpia kuin kilpailijoiden, mutta ne ovat kuitenkin kilpailukykyisempiä ja säilyttävät johtavan asemansa. Tämä todellisuus rikkoo alkusektorin kehitystä, jota perinteisesti hallitsevat maat, joissa runsaat luonnonvarat ovat tuomittuja massatuotantoon ja kilpailevat keskenään tarjotakseen markkinoiden alhaisimmat hinnat. Hollantilainen tapa osoittaa toisaalta, että maa, jolla on paljon niukemmat resurssit ja korkeammat tuotantokustannukset, voi parantaa kilpailijoidensa tuloksia esittäen täysin erilainen näkemys markkinoista.
Tässä mielessä, hollantilaiset ovat ymmärtäneet, että primaarisektorilla käytävä kauppa ei välttämättä tarkoita raaka-aineiden myyntiä. Itse asiassa Alankomaiden maatalousyritykset vievät pääasiassa tuotteita, jotka on jo valmistettu ja tarkoitettu lopulliseen kulutukseen (kuten juustoa), kun taas sen kilpailijat lyövät edelleen vetoa raaka-aineista (tässä tapauksessa maito). Tähän liittyy maan tuotantoprosessi, joka lisää merkittävästi vientituotteiden lisäarvoa, mikä puolestaan johtaa korkeampiin myyntihintoihin. Itse asiassa 24% nykyisestä viennistä koostuu uudelleenlähetyseli aikaisemmin irtotavarana tuotujen ja Alankomaissa lopulliseen kulutukseen valmistettujen maataloustuotteiden vienti. Tämän ilmiön ansiosta pieni Pohjois-Euroopan maa pystyy viemään trooppisia ja öljysiementen hedelmiä, jotka ovat tyypillisiä paljon lämpimämmälle ilmastolle.
Toisaalta hollantilaiset tuottajat näyttävät onnistuneen erilaistamaan tuotteitaan vähentäen siten kilpailun liikkumavaraa. Tätä erilaistumista, jota maan pitkä maatalousperinne helpottaa, on paljon vähemmän raaka-aineiden markkinoilla, mikä tekee niistä myös epävakaampia. Näin Brasiliaan tai Kuubaan voi vaikuttaa suuresti, jos uusi sokerintuottaja tulee markkinoille alhaisemmilla hinnoilla (koska ne tarjoavat periaatteessa kaikki samaa tuotetta), kun taas Gouda-juustot kärsivät paljon vähemmän vaikutuksista yhden kilpailun edessä. alkuperänimitys (tuotteet, joita yleisö pitää erilaisina).
Toinen Hollannin kilpailukykyä lisäävä tekijä on sen pitkä vientiperinne: Vuosisatojen kuluttua kansainvälisen kaupan päähenkilöiden keskuudessa hollantilaiset yritykset voivat nauttia lyömättömästä logistiikkainfrastruktuurista (Rotterdamin ollessa Euroopan suurin satama) ja laajasta maailmanlaajuisesta jakeluverkostosta. Tällä tavoin maan yrittäjät voivat hankkia tuotteita halvimmilta markkinoilta, myydä muilla, joilla on enemmän kasvupotentiaalia, ja jopa toimia välittäjinä, kaikilla vähäisillä logistiikkakustannuksilla.
Tämä jakelun suhteellinen etu, joka on lisätty jo mainittuihin tekijöihin, on antanut hollantilaisten yrittäjien myydä maataloustuotteita jopa maihin, joiden talous on edelleen osittain maaseutua ja joiden tuotantokustannukset ovat paljon alhaisemmat. Näin kanojen myynti Etelä-Afrikkaan, päärynöiden ja omenoiden Vietnamiin sekä sipulien Indonesia ja Panama myynti on kasvanut viime vuosina. Ja vaikka ulkomaisessa myynnissä on edelleen huomattava maantieteellinen keskittyminen (80% alan viennistä suuntautuu Euroopan unioniin), suuntaus monipuolistumiseen voi olla erittäin tärkeä markkinariskien vähentämisessä, varsinkin jos Euroopan elpyminen viivästyy edelleen.
Kaikki nämä tekijät eivät kuitenkaan yksin olisi voineet tuottaa tuotannon räjähdysmäistä kasvua, vielä vähemmän alalla, jolla sekä luonnon (peltoalueen) että inhimillisten (työvoiman) resurssien vähentyminen ei ole loppunut. Päinvastoin Avain on innovaatioissa ja teknologian laajamittaisessa käyttöönotossa koko tuotantoprosessissa, mikä on vaikuttanut merkittävästi tuottavuuden kasvuun. Tuloksena on korkeampi tuotantotaso jokaiselle käytetylle maa- tai työvoimayksikölle, jolla on ollut erittäin positiivinen vaikutus kilpailukykyyn ja lisäarvoon. Esimerkiksi vesiviljelykasvien viljelylaitosten perustaminen on joissakin tapauksissa johtanut 10 kertaa suurempaan tuotantoon, mutta tekniikan käyttö Alankomaiden maataloudessa ei ole uutta: esimerkiksi maitoteollisuudessa keinotekoinen keinosiemennys eläimissä parantaa karjan laatua käytettiin jo 60-luvulla, ja 1900-luvun viimeisten viiden vuoden aikana ensimmäiset maidonpoistorobotit oli jo otettu käyttöön. Tällä hetkellä johtajuus teknologian alalla säilyy. Toiminta (kuten hedelmien poiminta) tapahtuu edelleen manuaalisesti kehittyneissä maissa ja joka automatisoituu yhä enemmän Alankomaissa.
Kaikkien edellä mainittujen tekijöiden tulos (laatiminen, eriyttäminen, jakelu, innovaatiot ja tekniikka) se on lisäarvon jatkuva kasvu viime vuosikymmeninä. Kehitys on erityisen positiivista työtuntiarvon suhteen, minkä perusteella voimme päätellä, että tuottavuuden paraneminen on enemmän kuin kompensoinut työvoiman vähenemisen. Ja mahdollisesti tämä johtopäätös tiivistää Alankomaiden maatalouden menestyksen: Kyse ei ole tuotannosta enemmän, vaan siitä, että saat kaiken irti kustakin sijoitetusta tekijäyksiköstä.
Toisaalta Alankomaiden tapaus saa erityisen merkityksen, jos tarkastelemme malthusianismin selviytymistä osana nykyistä taloudellista ajattelua. Tämän teorian mukaan elintarviketuotannon kasvu voi seurata vain aritmeettista suuntausta, koska tekijöiden (kuten maa, työvoima ja pääoma) yhdistäminen saattoi vain johtaa lineaariseen kasvuun ajan myötä. Väestö sen sijaan kasvaisi geometrisesti, täyttäen tarjonnan mahdollisuudet ja synnyttäen pulaa pitkällä aikavälillä (alempi kaavio). Näitä teorioita on päivitetty, mutta ne ovat edelleen läsnä taloustieteilijöissä, jotka varoittavat voimavarojen välittömästä ehtymisestä, ja niissä, jotka väittävät väestönkasvun olevan tärkein köyhyyden aiheuttaja maailmassa. trendi.
Totuus on, että tätä teoriaa tukevia tietoja on vähän: viimeisten 50 vuoden aikana maailman väestö on kaksinkertaistunut, ja se nousi 3420 miljoonasta vuonna 1966 7256: een vuonna 2016 (United States Census Bureau). Samaan aikaan FAO (Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö) arvioi, että noin 1,75 miljardia ihmistä elää köyhyydessä ja 800 kärsii aliravitsemuksesta. Logiikka näyttää selkeältä: väestönkasvu on ylittänyt selvästi elintarviketuotannon kasvun ja siten yhteiskuntiemme tarjonnan mahdollisuudet on ylitetty. Koska ei ole kaavoja samanlaisen tuotannon kasvun saavuttamiseksi, väestönkasvua on maltillista hillitä.
Alankomaiden tapaus näyttää kuitenkin osoittavan päinvastaisen: huolimatta dynaamisesta väestökehityksestä (väestö kasvoi 44% viimeisten 50 vuoden aikana), pääoman kasautuminen ja tekniikan soveltaminen mahdollistivat elintarviketuotannon eksponentiaalisen kasvun huolimatta maan ja työvoiman tekijöiden vähentämisestä (ylempi kaavio). Kuten aiemmin keskusteltiin, avain ei ole korkeammassa kokonaistuotannossa, vaan tuottavuuden ja lisäarvon kasvussa. Tällä tavoin maasta, jonka pinta-ala on 33 894 km2, on tullut toinen maataloustuotteiden ja kotieläintuotteiden viejä maailmassa. Mitä sitten voimme odottaa maalta, joka on lähes 88 kertaa Intian kokoinen? Voimmeko edelleen syyttää väestönkasvua heidän köyhyydestään?