Ihmisten vapaata liikkuvuutta Euroopan unionissa pidetään yhtenä tärkeimmistä ja välttämättömimmistä piirteistä taloudellisen yhdentymisen hankkeen kehitykselle Euroopan tasolla, ja se julistettiin laillisesti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 45 artiklalla.
Vapaa liikkuvuus Euroopan unionissa vaikuttaa yleensä kaikkiin jäsenvaltioihin sekä Islantiin, Liechtensteiniin, Norjaan ja Sveitsiin. Kokonaan Euroopan rakentamista poliittisena ja taloudellisena voimana pidetään usein tässä vaiheessa välttämättömänä helpottamalla tuottavan tekijän, kuten työn, liikkuvuutta.
Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992 luotiin unionin kansalaisuuden käsite, joka takaa ihmisten liikkumisen ja oleskelun eri jäsenvaltioissa.
Ihmisten vapaan liikkuvuuden käsite Euroopan alueella sisältää erilaisia näkökohtia, kuten unionin kansalaisten mahdollisuus työvoiman liikkuvuuteen jäsenvaltioiden välillä ilman byrokraattisia ja oikeudellisia esteitä, heidän asuinpaikkansa siirtäminen heille, jos se on tarpeen ammatillisen mielenkiinnon ja pysyvyyden kannalta mainituissa kohdissa, myös ilman voimassa olevaa työsopimusta.
Oikeudelliset vaatimukset ihmisten liikkuvuudelle Euroopan unionissa
- Pysyy alle kolme kuukautta. Voimassa oleva henkilöllisyystodistus tai passi.
- Pysyy yli kolme kuukautta. Jos sinulla ei ole työtä, sinulla on oltava riittävät taloudelliset resurssit ja sairausvakuutus.
- Pysyvä oleskelu. Oikeus pysyvään oleskeluun saavutetaan vakaan ja jatkuvan vähintään viiden vuoden oleskelun jälkeen. Se voidaan menettää, jos kyseisestä maasta puuttuu yli kaksi peräkkäistä vuotta.
Tässä mielessä tämä perusoikeus takaa kaikille kansalaisille ja heidän perheilleen yhdenvertaisen kohtelun työasioissa ja pääsyn työhön riippumatta siitä, ovatko he kotimaassaan vai ei. Yksilöillä on mahdollisuus nauttia melkein identtisistä taloudelliseen toimintaan liittyvistä oikeuksista ammatillisissa kohteissaan, kuten terveydenhuollosta. Eri maakohtaisten lakien rajoitukset tai erot keskittyvät yleensä lähinnä turvallisuuteen, yleiseen järjestykseen tai kansanterveyteen.
Vähemmän positiivinen näkökulma Tämä integraatioprosessi on se, että se ei ole yhtä täydellinen muun tyyppisten ammattiprofiilien, kuten itsenäisten ammatinharjoittajien, tapauksessa. Viimeksi mainitut joutuvat usein kohtaamaan suurempia lainsäädäntöeroja maiden välillä, eivätkä ne voi helposti siirtää taloudellista toimintaansa toiseen maahan.