Euroopan komissio ehdottaa riskittömien velkapapereiden luomista rahaliiton vakauttamiseksi, samanlainen kuin vanha eurobondiprojekti. Analysoimme ehdotusta ja yrityksiä keskittää eurooppalainen velka.
Euroopan komissio julkaisi 31. toukokuuta asiakirjan, jossa esitetään sen etenemissuunnitelma kohti täydellistä rahaliittoa ennen vuotta 2025. Ehdotusten joukossa on korkosijoitusten ja riskittömien instrumenttien liikkeeseenlasku Euroopan tasolla. Toisin kuin eurovelkakirjoissa, jotka pyrkivät Euroopan velan täydelliseen keskinäiseen jakamiseen, nämä varat olisivat liikkeeseenlaskun yhteydessä EU: n kanssa mutta eivät riskejä, koska ne toimisivat kansalliset joukkovelkakirjat. Se, että aloitetta pidetään alustavana askeleena eurovelkakirjoihin, saattaa kuitenkin jo herättää useiden EU: n jäsenvaltioiden vastustusta, koska ne vastustavat Brysselin yrityksiä keskittää sen jäsenten taloudelliset velvoitteet. Tässä artikkelissa analysoimme keskinäisen vuorovaikutuksen ilmiötä Euroopassa, sen puolustajien ja halveksijoiden kanssa.
"Keskinäisyydellä" tarkoitamme "tekemistä jostakin keskinäisestä tai vastavuoroisesta" (RAE). Velan tapauksessa tämä käsite viittaa taloudellisten velvoitteiden yhteiseen liikkeeseenlaskuun, jossa liikkeeseenlaskijat jakavat myös niihin liittyvät riskit. Euroopassa EU: n viranomaisten yritykset saavuttaa taloudellinen lähentyminen jäsenmaiden välillä ovat herättäneet lukuisia keskusteluja mahdollisista aloitteista valtioiden julkisen velan keskittämiseksi (jotka nykyään antavat velvollisuutensa itsenäisesti) ja luovat arvopaperivelkaa Euroopan tasolla (Eurolainat ovat tunnetuin vaihtoehto). Näitä aloitteita ei kuitenkaan vastusteta lainkaan, mikä pakottaa Euroopan viranomaiset arvioimaan oikein Euroopan julkisen velan keskinäisen keskinäisen kustannuksen ja hyödyn.
Velkojen keskinäisen edun edut
Suurin argumentti, jota yleensä käytetään eurolainojen kaltaisten aloitteiden puolustamiseen, on lähentymisen kiihtyvyys taloudellinen EU: ssa. Tämän näkemyksen mukaan yksi tärkeimmistä esteistä täyden taloudellisen yhdentymisen saavuttamiselle on ero unionin valtioiden rahoituskustannuksissa. Tällä tavoin se, että jäsenmaan (kuten Saksan) velka toimii turvapaikkana muiden asettamille velvoitteille, vahingoittaisi maita, joilla on enemmän vero-ongelmia, ja tuomitsisi ne noidankehään, koska niiden riskipreemiat rasittavat lisärasitetta niiden budjeteille ja vaikeuttavat julkisen talouden vakauttamisprosesseja entisestään.
Kuten kaaviosta voidaan nähdä, EU-maiden 10 vuoden rahoituskustannuksissa on merkittävä ero suhteessa Saksaan, koska kriisi kärsi eniten (Portugali, Irlanti, Italia ja Espanja), jotka maksavat suurempi riski. Tällä tavoin nykyinen järjestelmä olisi epäoikeudenmukainen, koska se paitsi rankaisi enemmän maita, joilla on eniten vaikeuksia päästä taantumasta, mutta se voisi myös hidastaa talouden elpymistä. Sen vuoksi vanhemmat eivät ole sattumaa puolestapuhujia velasta ovat Etelä-Euroopan maat, kriisi vaikuttaa enemmän kuin heidän pohjoisnaapureihinsa.
Tällä tavoin monet taloustieteilijät puolustavat sitä, että eurovelkakirjojen kaltaiset varat auttaisivat a tasapainoisempi kasvu Euroopassa ja ne helpottavat taloudellista lähentymistä, mikä on yksi EU: n perustavoitteista. Toisaalta se lisäisi sijoittajien luottamusta Euroopan markkinoihin (laajentamalla velkapapereiden takauksia) ja äärimmäisiä ratkaisuja vältettäisiin kuten Kreikan, Irlannin ja Portugalin pelastuspalvelut, jotka ovat johtaneet ankariin sopeutumissuunnitelmiin. Tällä tavoin a kasvun synergia kaikkialla EU: ssa, koska velallismaiden vakavaraisuuden lisääminen parantaisi luotonantajamaiden taseen laatua, mikä vapauttaisi ne mahdollisuudesta kärsiä tappioita varojen maksamatta jättämisen tai alaskirjausten vuoksi.
Keskinäisyyden riskit
Keskinäisyyteen liittyvillä aloitteilla on kuitenkin myös paljon haittaa, joista Saksa ja muut Pohjois-Euroopan maat, kuten Alankomaat ja Suomi, erottuvat toisistaan. Hänen pääargumenttinsa perustuu siihen lähtökohtaan riskien jakaminen ei vähentäisi rahoituskustannuksia, vaan yksinkertaisesti siirrä ne velallisista maista velkojille. Tällä tavoin rahoitusvälineet, kuten Eurolainat vääristävät markkinoita koska niiden tuottoprosentit eivät kuvastaisi todellisia niihin liittyviä riskejä. Toisin sanoen kussakin rahoitusvarassa oleva riski-tuotto-suhde hajotettaisiin, koska matalan tuoton arvopapereita voitaisiin laskea liikkeeseen korkean riskitason maiden ylläpitämiseksi ja päinvastoin.
Toisaalta on mahdollista, että rahoitusriskien keskinäinen jakaminen antaa velallisille mahdollisuuden jatkaa menopolitiikkaansa huolimatta alijäämästä, koska heidän rahoituskustannuksensa ovat keinotekoisesti pienet. Toisessa kaaviossa nähdään, kuinka vuosina 2009–2016 julkisen talouden vakauttamisen ja maiden velan kannattavuuden välillä on käänteinen suhde (vuodet 2007 ja 2008 on suljettu pois EKP: n alempien korkojen vaikutuksen poistamiseksi. vuonna 2009, ja ensisijainen ylijäämä on valittu alentamaan itse julkisen velan maksu). Se tarkoittaa, että suurempi ensisijainen ylijäämä lisää sijoittajien luottamusta ja se antaa maan maksaa vähemmän korkoa velastaan. Saksalle ja muille Pohjois-Euroopan maille se on oikeudenmukaisin tapa palkita finanssipolitiikkaa ja välttää julkisten varojen tuhlaamista.
Tällä tavoin EU joutuu nykyään voimakkaaseen kiistaan: vaikka sen johtajat haluavat edetä velkojen keskinäisessä keskittämisessä, suurimmat yhteisön talousarvioon maksavat avustajat (eli maat, joilla on eniten vaikutusvaltaa Brysselissä) ovat haluttomia tekemään niin. Pitkällä aikavälillä saattaa tuntua loogiselta, että samalla valuutalla jakavalla talousalueella voi olla yhteisiä rahoitusvälineitä, mutta se ei myöskään näytä helpolta, jos otetaan huomioon, että tänään jopa eteläiset maat yrittävät rentouttaa julkisen talouden vakauttamista tavoitteiden saavuttamiseksi. Tässä mielessä eurooppalaiset riskittömät joukkovelkakirjat voitaisiin romuttaa edeltäjiensä eurovelkakirjojen tapaan, mikä ajatus hylättiin pitkällä tiellä rahaliittoon.