Kansainvälinen standardointijärjestö (ISO) on riippumaton, valtiosta riippumaton maailmanlaajuinen elin, joka pyrkii tuomaan yhteen asiantuntijoita jakamaan tietoja ja kehittämään maailmankauppaa helpottavia standardeja.
Eli tämä organisaatio pyrkii suunnittelemaan standardit, jotka jäsenet hyväksyvät vapaaehtoisesti. Tällä tavoin kansainvälisellä tasolla tiedetään, täyttääkö tuote tietyt ominaisuudet. Tämä palvelee sekä sääntelyviranomaisia että kuluttajia.
Useat ISO-standardit viittaavat johtamisen laatuun, ympäristöasioiden hallintaan, työterveyteen ja -turvallisuuteen, energianhallintaan, elintarviketurvallisuuteen ja tietotekniikan tietosuojaan.
Voimme ajatella ISO: ta kaavoina tehdä jotain parhaalla mahdollisella tavalla. Voimme viitata tuotteeseen, hallintaprosessiin, ympäristövaikutusten vähentämiseen tai muuhun.
ISO: lla on kirjoitushetkellä 165 kumppanimaata, ja sen pääkonttori on Genevessä, Sveitsissä.
On myös selvennettävä, että ISO ei myönnä sertifikaatteja, mutta tämä tapahtuu valtuutettujen ulkoisten elinten, kuten Espanjan kansallisen akkreditointielimen (ENAC) kautta.
ISO-historia
Lontoossa vuonna 1946 65 edustajaa 25 maasta kokoontui keskustelemaan kansainvälisen standardoinnin tulevaisuudesta. Vuonna 1947 ISO perustettiin virallisesti 67 teknisellä komitealla. Nämä olivat asiantuntijaryhmiä, jotka keskittyivät tiettyyn aiheeseen.
Vuonna 1951 julkaistiin ensimmäinen ISO-nimeltään "ajantasaiset suositukset". Sitten, toukokuussa 1952, julkaistiin ensimmäinen ISO-lehti, kuukausittainen tiedote institutionaalisista muutoksista ja asiantuntijoiden kehittämistä standardeista.
1960-luvulla hän yritti ottaa mukaan enemmän kehitysmaita, ja 1970-luvulla kansainvälistymisprosessi jatkui.
Vuonna 1995 ISO perusti verkkosivustonsa, ja vuonna 2000 se alkoi myydä standardeja verkossa. Siinä korostetaan, että vuonna 2018 he julkaisivat ISO: n työterveydestä ja -turvallisuudesta.