Rahan liikkeeseenlasku on valuutan luomista, jotta talouteen osallistuvat tekijät (eli valtio, yritykset ja perheet) voivat käyttää sitä liiketoimissaan.
Valuutan liikkeeseenlaskun päätarkoitus on lisätä likviditeettiä talouteen, jotta sitä voidaan käyttää liiketoiminnassa.
Rahan liikkeeseen laskemisen yhteydessä on taattava sen kolme käyttötarkoitusta: laskentayksikkö (kunkin tavaran hinnan määrittäminen), vaihtoväline (maksuja ja perintää varten) ja arvon varastointi (kolikoiden ja setelien arvo itsessään ).
Rahan liikkeeseenlasku on yksi rahapolitiikan avaimista (siten keskuspankkien vastuulla), koska se määrää hintatason ja valuutanvaihdon nopeuden ja vaikuttaa voimakkaasti talouskasvuun. Liikkeeseen laskettu valuutta voi puolestaan olla fiat (toisin sanoen sitä ei tueta jalometallilla tai liikkeeseenlaskijan yksikön valuutoilla) tai ei-fiat (kuten kultastandardin mukaan).
Koko keskuspankin liikkeeseen laskema raha tunnetaan rahan toimituksena. Tämä sisältää sekä käteistä (fyysinen raha, joka koostuu laskuista ja kolikoista) että pankkirahaa (digitaaliset merkinnät, kuten näemme pankkitilillämme).
On huomattava, että käteistä voi luoda vain siitä vastaava virallinen laitos, keskuspankki. Pankkirahoja voi puolestaan luoda sama laitos, joka valmistaa seteleitä ja kolikoita, mutta myös yksityiset pankit.
Valuutan liikkeeseenlaskua koskevat yksityiskohtaiset säännöt
Valuutan liikkeeseenlaskua on kahta tyyppiä:
- Vapaa päästö: Se oli erittäin suosittu seitsemästoista, kahdeksastoista ja yhdeksästoista vuosisata, ja se koostuu siitä, että jokaisella yksityisellä pankilla on kyky laskea liikkeeseen omia seteleitään varojen koon eli varakapasiteetin mukaan. Ajan myötä järjestelmästä luovuttiin sen aiheuttaman rahallisen epävakauden ja joidenkin yhteisöjen avoimuuden puutteen vuoksi, jotka selviytyivät 2000-luvulla vain joissakin yksittäisissä tapauksissa, kuten Hongkongissa.
- Säädetyt päästöt: Ainoastaan keskuspankilla on päätöksentekovalta taloudessa kiertävän rahamäärän suhteen.
Rahan liikkeeseenlaskuun voivat puolestaan vaikuttaa tekijät, kuten keskuspankin saldo, koska setelit ja kolikot ovat pankin vastuuta niitä omistavalle. Lisäksi maan keskuspankin ei tarvitse suorittaa tätä operaatiota suoraan, sillä se voi ulkoistaa nämä toiminnot (kuten Argentiina 1990-luvulla).
Toinen vaihtoehto on ottaa käyttöön valuutan laillisena maksuvälineenä. Niin teki Zimbabwe Yhdysvaltain dollarin ja Etelä-Afrikan randin kanssa.
Tämän tyyppiset liikkeeseenlaskupäätökset voidaan jopa asettaa ylikansallisten rahaviranomaisten alaisuuteen. Tämä pätee esimerkiksi Euroopan keskuspankkijärjestelmään (EKPJ), jonka puheenjohtajana toimii Euroopan keskuspankki (EKP).